Ratkaisussa oli kyse siitä, oliko rakennuttaja menettänyt oikeutensa vaatia vahingonkorvausta virheellisesti asennetuista lattiapinnoitteista, kun se ei ollut esittänyt rahamääräistä vaatimusta viimeistään taloudellisessa loppuselvityksessä, vaan vaatinut urakoitsijaa ainoastaan korjaamaan rakennusvaiheen lattiapinnoitteet.
YSE 1998 ehtojen 73 §:n 3 kohdan sanamuodon ehdottomuudesta huolimatta hovioikeus oli jutussa katsonut, että taloudellisessa loppuselvityksessä uudistettua vaatimusta virheellisen asennuksen korjaamisesta oli pidettävä riittävänä puhevallan säilyttämiseksi.
Hovioikeuden perustelujen mukaan urakoitsijan suhtautuminen rakennuttajan esittämään virheen oikaisuvaatimukseen on jäänyt epäselväksi vielä kohteen taloudellisessa loppuselvityksessä. Rakennuttajalla ei siten ole ollut perustetta ryhtyä vielä tuossa vaiheessa selvittämään lattiamattojen korjaamisesta mahdollisesti aiheutuvia kustannuksia. Ei ole myöskään pidettävä perusteltuna, että urakoitsija voisi välttää mahdollisen korvausvastuun ainoastaan kiistämällä oikea-aikaisesti esitetyn virheen oikaisuvaatimuksen taloudellisen loppuselvityksen jälkeen, kun se ei itse ole taloudellisessa loppuselvityksessä ottanut selvästi kantaa vaatimukseen. Lisäksi otettiin ratkaisun perusteena huomioon se, että urakoitsijalla on ollut rakennuttajan esittämän oikaisuvaatimuksen perusteella edellytykset arvioida korjaustyöstä aiheutuvien kustannusten määrä.
Korkein oikeus otti asiassa tiukemman kannan ja päätyi siihen, että tilaaja oli menettänyt oikeuden vaatia urakoitsijalta vahingonkorvaus, koska se ei ollut esittänyt rahamääräistä vaatimustaan viimeistään loppuselvitystilaisuudessa (YSE 1998 73§ 3-kohta).